Luonnontuotteet ennen ja nyt

Kuvittele hetki, millainen oli Suomi vielä 100-200 vuotta sitten. Ei ruokakauppoja, ei apteekkeja, ei puutarhamyymälöitä. Oli metsä. Oli suo. Oli järvi. Ja oli tieto siitä, mitä luonnosta voi ottaa – ja miten sitä kuuluu kunnioittaa.

Luonnon raaka-aineet eivät olleet kiva lisä arkeen. Ne olivat arki.

Luonto ruokakomerona

Kevään ensimmäiset nokkoset nousivat kuin lupaus uudesta alusta. Niistä keitettiin ravitsevaa keittoa pitkän talven jälkeen. Koivunmahlaa juotiin virkistävänä juomana, ja kuusenkerkät toivat makua ja voimaa.

Kesä toi marjat – metsämansikan makeuden, mustikan syvän sinen ja puolukan kirpeyden. Lapset oppivat jo pieninä tunnistamaan syötävät kasvit ja marjat. Kerääminen oli yhteinen retki ja elintärkeä taito.

Syksyllä metsät täyttyivät sienistä. Tattien ja rouskujen keruu oli tarkkaa työtä. Marjat survottiin, sienet suolattiin ja yrtit kuivattiin. Jokainen purkki ja pussi oli pala turvaa talven varalle.

Luonto oli ruokakomero, joka ei ollut koskaan täysin tyhjä.

Mahla alkaa virrata koivuissa keväällä ennen hiirenkorvia. Sitä voi kerätä tyypillisesti noin kolmen viikon ajan. Mahla on merkki siitä, että luonto herää talviunestaan.

Metsä apteekkina

Kun sairastuttiin, lääkkeet haettiin luonnosta.

Siankärsämöä haavoihin. Pihkaa tulehduksiin. Katajanoksia puhdistaviin kylpyihin. Nokkonen vahvistamaan kehoa. Mesiangervo lievittämään kuumetta ja kipua.

Kasvien keruussa oli usein oma rytminsä. Uskottiin, että aamukasteessa kerätty yrtti oli voimakkaampi. Juhannusyönä poimituilla kasveilla oli erityinen voima.

Luonnon parantava vaikutus ei ollut vain fyysinen – metsä rauhoitti, hiljensi ja kokosi ajatukset, kuten se tekee edelleen.

Mesiangervoa on käytetty kipuun ja kuumeeseen

Materiaalit arkeen

Luonto ei tarjonnut vain ravintoa ja lääkkeitä, vaan myös materiaalit elämään.

Koivun tuohesta tehtiin kontteja ja astioita. Pajusta punottiin koreja. Kuusen juurilla sidottiin rakenteita. Pihkaa käytettiin liimana. Katajasta veistettiin kestäviä esineitä.

Kaikki tehtiin käsin. Kaikki tehtiin tarpeeseen. Ja kaikki tehtiin luonnon ehdoilla.

Tuohi

Tuohta käytetään siellä, missä koivu kasvaa eli muun muassa Pohjoismaissa, Venäjällä ja Kanadassa. Myös Aasian maissa punotaan tuohitöitä.

Suomessa tuohta on käytetty vaatteisiin ja varusteisiin kankaan tai nahan tavoin. Siitä on tehty esimerkiksi virsuja, tuohikontteja, juomakippoja ja muinoin jopa veneen purjeita.

Kunnioitus ja tasapaino

Luonnon kanssa elettiin vuoropuhelussa.

Luonnossa asui monenlaisia haltijoita. Saaliista kiitettiin. Kaikkea ei kerätty yhdestä paikasta – osa jätettiin linnuille, eläimille ja seuraavalle vuodelle.

Kerääminen ei ollut ahneutta, vaan tasapainoa.

Tämä ajatus elää vahvasti myös nykyisessä vastuullisessa luonnontuotteiden keruussa.

Nyt

Tänään kerääminen ei ole enää samalla tavoin elinehto, vaikkakin monille se tuo varsinkin näin vaikea talouden aikana merkittävän lisän ruokakomeroon.

Toisia esimerkiksi villiyrtit kiinnostavat kovasti, toisilla on niitä kohtaan ennakkoluuloja, toisia ne jopa pelottavat.

Luonnontuotteiden kerääminen on myös tapa:

• hidastaa

• liikkua luonnossa

• syödä puhtaasti

• palata juurille

• oppia

Kun poimit mustikan tai keräät nokkosta, osallistut samaan jatkumoon kuin vanhempamme vuosisatoja sitten.

Luonto tarjoaa edelleen – aivan kuten ennenkin. Osaammeko ottaa vastaan?